sunnuntai 3. elokuuta 2014

Ensimmäistä kertaa

Minulle on tänäkin vuonna käynyt samoin kuin monina aikaisempina. Keväällä innostus pihan hoitoon on valtaisan mittava. Kesän aikana innostus ensin tasoittuu ja sitten lähtee laskusuuntaan. Syksyn tullen todennäköisesti pohdin, onko minusta ammattipuutarhuriksi enää ollenkaan.

Tänä vuonna kesän tulo kesti niin kovin kauan, että innostukselle ei tahtonut tulla vastinetta lainkaan. Keväällä opettelemme koulussa monenlaista kasvien lisäämistä. Pistokkaista ja siemenestä lisäämistä päätin kokeilla kotona. Koululta sain ottaa pelargonian pistokkaita sekä koulimisesta yli jääneitä pikkutaimia. Taimet olivat samettikukkaa ja koristetupakkaa. Kylvöt tein samettikukalla.

Koska minulla ei ole kasvihuonetta eikä etelän puolella ikkunaa, koitin saada taimet menestymään olohuoneen hyllyssä. Siemenet itivät, mutta aika pian sain huomata, että valo ei riitä. Pistokkaat ja pikkutaimet alkoivat protestoida. Ne pääsivätkin sitten heti kuistille, kun vain lämpötila pysyi plussan puolella.

Käytännössä kasvu pysähtyi. En kuitenkaan tästä välittänyt, koska arvasinkin lämpötilan pudotuksen vuoksi näin tapahtuvan. Kyllä se silti hiukan harmitti, kun kesäkuussa kuulin, kuinka luokkatoverillani jo sammarit olivat täydessä kukassa ja minulla vasta ensimmäisiä oikeita lehtiään oikoivat. Mainittakoon, että luokkatoverini taimet olivat kasvaneet eteläikkunalla sisätiloissa ja minun kamppailleet juhannusviikon yöpakkasia vastaan.

Vasta heinäkuun puolella, kun olin sammarini siirtänyt räntäkuurojenkin uhalla kasvimaalle kasvulavaan, alkoi ilmestyä nuppuja samettikukkiin. Nyt, kun helteitä on riittänyt jo viikkotolkulla, alkaa kukkia olla paljon. Onnistumisen riemua!






Pelargonian pistokkaista viisi selvisi epämääräisissä kasvuolosuhteissa ruukutukseen saakka. Yksi niistä on jokin kirkkaanpunainen lajike ja loput vaaleanpunaista tuoksu(?)pelargoniaa. Totta puhuen en ole oikein ikinä pitänyt pelargoniasta. Kesäkukkaostoksillekin olen mennyt sillä asenteella, että jotakin muuta muttei pelakuuta tai begoniaa. Nykyisin tykkään molemmista. Ja kyllähän se niin on, että tästä on vaikea olla tykkäämättä!




Ensimmäisenä kukkimaan ryhtyi tuo punainen. Innostus kasvoi, kun lehtien lomassa ensin erottui näitä:






...sitten näitä:






...ja lopulta näitä!






Viimeisessä kuvassa näkyy, miten helle on tehnyt tehtävänsä, mutta kunnon kastelu tekee aina tehtävänsä myös.

Ja onhan se niin, että pelargoniat vain kuuluvat näihin maisemiin!








Niin ne myös kuuluvat rintamamiestalon kuistille – oli remontti meneillään tai ei. :D






Kaksi vaaleanpunaista sai tyvelleen vauvamehitähtiä. Multa loppui kesken, joten lainattiin pintaan lasten hiekkalaatikosta hiekkaa.






Yksi vaaleanpunainen meinasi joutua purkkiin yksikseen, joten se sai kaveriksi kalliomaksaruohoa.






Nätti se on tämä pinkkikin.






Hirveän pitkiksi nuo kuistilla kasvavat ovat venähtäneet. Ulkona oleilevat lajitoverinsa ovat paljon tanakampia ja matalan mallisia. Eivät kylläkään vielä kuki, mutta nuppuja jo on. Yölämpötilan vaihtelut eivät kuistilla varmaankaan ole kovin samanlaiset kuin ulkona. Kasteesta, sateesta ja tuulesta puhumattakaan. Aurinkoa kyllä riittää.

Nyt nämä kaunokaiset pitäisi saada vielä talvehtimaan. Hiukan huolettaa, saanko emokasvit pysymään elämänsyrjässä kiinni talven yli. Toisaalta, jos se on yhtä helppoa kuin viime kesänä puutarhalta ostamani riippapetunian kanssa, en olisi kovin huolissani. Nostin sen syksyllä pimeään kellariin ja keväällä nostin ulos. Se koki kesäkuun lumisateet ja kaiken muun, koska en uskonut, että siitä mitään tulisi. Mutta niin vain kukkii!








Ei voi väittää, että se olisi mikään silmäin ilo, mutta on paikkansa ansainnut!

---

Ps. Minulla on ollut suuria ongelmia mobiilibloggerin kanssa, joten aktiivisuus täällä on ollut peräti naurettavaa. Nyt kuitenkin kuvien siirto taas onnistuu (vaati uudelleen asennuksen ja odottavien tekstien kadottamisen), joten ehkä juttua tulee hiukan tiuhempaan. Hope so...