tiistai 29. elokuuta 2006

Maltti on valttia

Uhhh... Huomaan, että olen todellakin urheiluhullu, sanan varsinaisessa merkityksessä. Sunnuntaina päätin lähteä lenkille. Taustoja selvittääkseni lienee paikallaan kertoa, että aiempi (=alkukesästä laskien, kun sain uudet juoksukengät) lenkkeilyurani on rajoittunut kahteen lenkkiin: ensimmäisen hölkötin ennen juhannusta, toisen viikko sitten. Molemmilla kerroilla ajatuksenani oli kiertää läheinen Mannerheimin kallion lenkki. Ensimmäisellä kerralla eksyin ja kiersin koko Leinola–Linnainmaa -kompleksin, toisella kerralla löysin sen etsimäni 4 km lenkin.

Jälkimmäinen, onnistunut lenkki oli siis viikko sitten sunnuntaina, kun isännyys poti vielä maratonin aiheuttamaa kankeutta. Lenkistä jäi hyvä olo, eikä se totta puhuen edes tuntunut missään. Niinpä ajattelin viime sunnuntaina, että taitaa olla aika siirtyä pidempiin juoksuihin. Het' kerta heitolla nykäisin Holvasti–Atalan ympärijuoksun (n. 8,5 km) ja koskapa en malttanut olla perheestäni erossa kovin kauaa, tähtäsin tunnin aikaan. Tästä seurasi se, että keskisyke oli matkalla 164.

S-Marketin kohdalla piti heittää pari mielialanappia (=Siripiri) poskeen ja ajattelin, että oikaisen Mäentakusenkadun kautta. Glukoosin vaikutuksen alaisena tein kuitenkin ratkaisuni ja jatkoin liikennevaloista suoraan sen sijaan, että olisin valinnut lyhemmän reitin oikealle. Juoksu kulki ja otinpa vielä parinsadan metrin loppukirinkin. Olo oli varsin mainio illalla.

Ettei tekoni kuulostaisi liian sankarilliselta, palataanpa hetkeksi tämän blogimerkinnän alkuun: "Uhhh..." Miksei kukaan kertonut, että juokseminen sattuu jälkikäteen?! Vaikka sunnuntaina olo oli hyvä, niin aamu aamulta jalat ovat vain kipeämmät. Ei auta venyttely, ei auta Ice Power. Tänään aion kyllä kipujani uhmaten suunnata salille, koska elän vakaasti siinä uskossa, että liikunnan aiheuttama kangistuminen on pahin tuskan aiheuttaja. Pieni verryttely tekee varmaankin hyvää. Tässä välissä on mainittava, etten ikimaailmassa menisi sykejumppaan tässä tilassa, ellen olisi maksanut salijäsenyydestäni puoltasataa euroa tältä kuukaudelta!

Maratoonarin urani etenee siis hiljalleen askel askeleelta. Taidan ottaa vaarin Juoksija-lehden neuvoista: maltillisuus on valttia kestävyystreenissä. Vetojakin pitää tehdä, mutta ne eivät saa olla liian rankkoja (juu, ja 8 km veto on liian rankka henkilölle, joka on tosissaan lenkkeillyt kahdesti eläessään).

Täytynee myös laittaa itsensä unikouluun. Kuulemma alkuun pitäisi mennä joka ilta nukkumaan siten, että on mahdollisuus nukkua seuraavat kymmenen tuntia. Vaatii unikoulu pientä uudelleenorganisointia: joka ilta näyttää kännykän herätyskello jotain sen tapaista, että 7 tuntia 23 minuuttia herätykseen. Yleensä tämän jälkeen jään vielä koukkuun johonkin hömppäromaaniin, joten kymmenen tunnin yöunet ovat haave vain...

Ugh, olen puhunut. "Pieni ankan poikanen..."

torstai 24. elokuuta 2006

Urheiluhullu

Håppsan! Huomasin, että minusta on tullut urheiluhullu. Lauantain maratonin jälkeen päätin ryhtyä urheilemaan. Siitä kai pitäisi kirjoittaa sana jos toinenkin myös tänne. Eikös blogeihin ole tapana kirjoittaa laajalti omasta elämästä?

Kuten mainittu, olen päättänyt ryhtyä maratonariksi (ruotsalaisittain lausutaan maratuunare, ei kuitenkaan tunari). Aikamoinen elämänmullistus henkilöltä, joka istuu päivät pääksytysten tietokoneella ja sai työpaikan virkistyspäivän kuntotestissä tuomion: peruskunto ja kaikki muukin kunto 2 poäng / 5! Ehkä se osaltaan auttaa pitämään sisua yllä. Ainakin se on saanut minut pohtimaan urheilun tärkeyttä ja omaa urheiluharrastustani paremmin. Hyvä juttu, sano Pikku-Tuppu, paita paloi ja housut jäi.

Nyt huomaan, että olen urheillut. Tänään on lepopäivä, mikä ei vähiten johdu siitä, että käsissä tuntuu eilinen hauispumppi joka ikinen kerta, kun ojennan kättäni tavoittaakseni jotakin. Toisaalta olen kuullut, että ylikunto on vaarallinen juttu. Kuulostaa tavoiteltavalta asialta, mutta ei kuulemma sitä ole. (Edellä esimerkki arveluttavasta linkittämisestä: miten kuulemma liittyy ylikuntoon?)

Ylikuntoa tai ei, rakkaimmista harrastuksista en tingi. Vaikka siis jalat olivat perunamuussia sunnuntaisen, tiistaisen ja keskiviikkoaamuisen urhistelun jälkeen, päätin kuitenkin suunnata tallille. Olen näemmä kokonaan unohtanut kertoa kestosuosikistani – ratsastuksesta.

Minä siis ratsastan. Olen ratsastanut niin kauan kuin muistan. Paitsi välillä. Vain teiniys ja äitiys ovat aiheuttaneet taukoja harrastukseen, joka kylläkin jatkui unissani koko tauon ajan. Onnekseni olen löytänyt harrastuspaikakseni todella, siis Todella Hyvän tallin. Linkki löytyy oikean reunan valikosta.

Sain eilen mukaani huippukuvaaja Ritala-Mäkisen, joka sai todella talletettua kameraan, kuinka mukava harrastus ratsastus onkaan – sekä ratsastajasta että ratsusta.

Tosiasia on, että olen huomannut muotoutuneeni aikamoiseksi säheltäjäksi hevosen selässä tässä kesän aikana. Keväällä olin päässyt vihdoin jyvälle siitä, miten karvaooppelin selässä tulisi käyttäytyä, mutta viime aikoina huomaan tekeväni siellä jos jonkinmoista jumppaliikettä väärällä hetkellä. Alla esimerkki.

Selvästikään saman päivän aikana ei pitäisi harrastaa BodyPumpia ja ratsastusta. How ever, olen tullut siihen tulokseen, että on Erittäin Hyödyllistä ratstastaa kuvassa olevan Miran kaltaisilla nuorikoilla, jotka uhmaiässään eivät anna ratsastajalle mitään anteeksi. Toisin sanoen, ellen tee itse asioita oikein, ei heppakaan tee. Opettavaista.

Nyt joku kysyy, että mikä tuossa sitten loppujen lopuksi viehättää. Etkö tiedä? En minäkään. Kukaan ei tiedä.

maanantai 21. elokuuta 2006

Juokse, poika, juokse!

Lauantaiaamuna ajelimme armaaseen pääkaupunkiimme, kuten moni muukin suomalainen ja jopa ulkomaalainenkin. Heistä suuri osa oli varmasti suunnanut kulkunsa Helsinkiin jo edeltävinä päivinä. Kansanjoukon aikomuksena oli juosta pitkin kaupungin katuja reilun 42 kilometrin verran.

Kokoonnuimme Stadionille ja ehdimme katsoa Disney Minimaratonin 13-vuotiaiden maaliintulon. Heti kohta tämän jälkeen aikuisten maratonin joukkoja alettiin hätistellä viheriölle alkujumppaa varten. Seurueemme juoksijat tekivät Valinnan ja jäivät istumaan stadionin katsomoon hörpiskelemään urheilujuomaa.

JumppaaHeka keskittyyHard rock hallelujah:n jälkeen jumppaa ohjannut täti kuulutti vielä, että huomaavathan kaikki osallistujat, että kisakassissa ollut jäätee on tiivistettä, eikä sitä kannata juoda sellaisenaan. Seurueemme veteraani (M50) oli aamutuimaan siemaissut pullollisen jääteetiivistettä ja kertoi, että oli se kyllä ollut hiukan karvasta. Myöhemmin saimme huomata, että jäätee antaa siivet: juoksu kulki ja matka taittui 20 minuuttia aiottua aikaa sutjakammin.

Lähtö tapahtui siinä kolmen tietämillä jonkin sortin seremonian siivittämänä. Veikko Ahvenainen (harmonikkamestari) oli säveltänyt HCM:lle serenadin, jonka kuultuamme juontaja totesi, että se tuli suoraan sydämestä ja hanurista. Lisää lapsuksista voit lukea täältä.

Lähtijät asettuivat lähtöviivalle. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Lähtölaukauksen pamahdettua puolenkymmentätuhatta lähtijää pinkaisi vauhtiin. Viiden tunnin jänikset yhytettyämme asetimme kamerat tanaan ja koetimme saada urhei(levi)sta omaisistamme huippukuvia. On muuten hankalaa pitää kannustuskylttiä (GO, GO, HEKA, GO!) ja kameraa yhtä aikaa kädessä sekä samalla hiukan huiskuttaa, vislata ja huutaa kannustushuutoja. Kuvista näkee, että tähtäys ja tarkennus eivät ihan ole osuneet kohdalleen...

Lähdön jälkeen kannustusjoukot kävelivät nelisen tuntia kaupungilla sekä kävivät PizzaHutissa siinä puolentoista tunnin paikkeilla. Aina välillä poikettiin tervehtimässä juoksijoita ja täydentämässä geelivarastoja. Täydellä vatsalla oli hyvä kannustaa, joskin keskustan läpi juokseminen oli ehkä hiukan raskaampaa pizza mahassa kuin ilman. Kokonaismatkaa kannustusjoukoille kertyi kaikkiaan seitsemisen kilometriä, joka ei sinällään ole paljoa. Kuitenkin vajaa neljä tuntia jalkojen päällä tuntuu pitkältä ajalta. Jostain syystä maratoonarit eivät ymmärtäneet valitteluamme väsyneistä jaloista. Omituista.

LoppukiriMaalisuoralla luukutettiin, että voittaja ottaa sen kaiken ja tunnelma oli huipussaan. Miinuksena mainittakoon, etten voinutkaan retkahtaa väsyneen mieheni kaulaan onnittelemaan huippusuorituksesta. Näin hänet itse asiassa ensimmäisen kerran vasta autolla, kun lähdimme kotia kohti. Silloin jo suihkunraikas mieheni oli tyytyväinen suoritukseensa ja näyttipä tuota vielä olevan tarmua jalavuissa. Nyt minulla on kotonani ankka – kaikella rakkaudella! :)



Hyvä lukija,

lukemalla pienellä painetun tekstin, otat vastaan haasteen juosta kanssani keväällä neljännesmaratonin Likkojen Lenkillä Tampereella. Mikäli siitä selviämme, on edessä HCM 2007. Onnea haasteen vastaanottamisesta!

perjantai 18. elokuuta 2006

Tikusta asiaa

Korviini on kantautunut valitteluja siitä, etten ylläpidä blogiani. Kuka tässä kiireessä ehtii? Yleisöä miellyttääkseni päätin kuitenkin tehdä tikusta asiaa, kuten vanha sanonta käy. Toinen hyvä sanonta liittyy silmiin ja tikkuihin, mutten oikein tiedä, miten se tähän yhteyteen sopisi.

Tikku... keppi... kukkakeppi. Olemme töissä käyneet keskustelua siitä, miten toiselle arvoton asia voi olla toiselle korvaamattoman arvokas – tai ainakin lähes. Keskustelu sai potkua kirpputorikulttuurista, johon läheisesti kuuluu se, että henkilö A koettaa päästä itselleen arvottomista rojuista eroon ja henkilö B tekee aarrelöytöjä henkilön A kirpputoripöydästä. (Vaihtoehtoisesti henkilö B voi myös päivitellä pöydän ääressä, kuinka kukaan kehtaa yrittää myydä moista roskaa eteenpäin, mutta se ei ole tämän keskustelun kannalta oleellista.)

Olemme töissä törmänneet konkreettisesti tähän asioiden arvottamiseen. Huoneessamme majailee meille arvokas ja mielestämme tuuhea ja hyvin voiva limoviikuna (Ficus benjamina). Meillä harvakseltaan vierailevat ihmiset sen sijaan luovat kalseita katseita vehreää huonekasviamme kohtaan ja osa sanoo ihan suoraan: "Mikä kaamea kuvatus tuo on?" Tällöin ainakin kolme henkilöä aloittaa samaan hengenvetoon kertomuksen kuvatuksen historiasta.

Tosiasiahan on, että limoviikunamme on kovia kokenut kasvinreppana, jonka olemme pelastaneet viimeiseltä tuomiolta marraskussa 2005. Se löytyi paleltuneena ja ylikasteltuna värjöttelemässä oppilaitoksen takaoven (yhden niistä) vierestä. Koska kukaan ei huolinut nelilehtistä kasvia, me veimme sen ystävällisesti turvaan lämpöiseen ja hiilidioksidipitoiseen työhuoneeseemme.

Nyttemmin viikuna on saanut juurelleen kultaköynnöstä ja kasvattanut itselleen lukuisia uusia oksia ja lehtiä. Meidän silmissämme se siis on kaunis yksilö, jolla on urhea selviytymistarina. Nykyinen työhuoneemme ei enää ole niin subtrooppinen ilmastoltaan, mutta toistaiseksi viikuna on voinut varsin hyvin. Hiukan pelottaa, tuoko viilentynyt ilma sille liiaksi mieleen vanhat kokemukset. Jospa se päättääkin luovuttaa? Ehkäpä sen luottamus ympärillään oleviin ihmisiin on jo kyllin vankka pitääkseen sen elämänhalua yllä.

Mutta siitä tikusta. Limoviikunan toinen puolisko (samassa ruukussa on kaksi vartta) on pysynyt lehdettömänä, mutta mielestämme toimii hyvin tukikeppinä – siis tikkuna. Kävimme keskustelua siitä, miten paljon miellyttävämpi silmälle (ja feng shuille, lausutaan 'fensui') on tuollainen luonnonmukainen tikku kuin jokin muovinen bambujäljitelmä. Vaikka siis viikunaystäväämme joku haukkuisikin kamalaksi kukaksi, me pidämme siitä ja se on tullut jäädäkseen.

Voin sanoa tehneeni tikusta asiaa.

torstai 3. elokuuta 2006

Paluu kaupunkiin

Kävimme viikonloppuna Kannuksessa maalla. Huippua! Säät olivat taas mitä suosiollisimmat ja hermot lepäsivät. Olen ehdottomasti maalaisihminen, vaikka koko ikäni olen kaupungissa asunut. Isänäiti asui maatilalla, kun olin pieni. Kuulemani mukaan olen seissyt navetassa jalat mustanaan kärpäsiä ja huokaillut: "Ihanaa..."

Perjantaina ajelin siis tyttöjen kanssa hirveässä helteessä 350 km / 5 h. Puolen tunnin lepohetken jälkeen sitten 1,5 tunnin ratsastus – helteessä sekin. Jo väsytti illemmalla!

Viikonloppu sujui loistavasti marjoja poimien ja muuten vain ulkoillen. Kaksi päivää kului matkustamiseen, joten jäljelle jäävänä yhtenä päivänä ei mitään kovin speciaalia ehditty touhuamaan. Mukavaa oli silti. Tai ehkä juuri siksi.

Luin kesällä vanhasta Apu-lehdestä ekopsykologi Kirsi Salosesta kertovan jutun. Hän mainostaa luontoa ihmiselle tärkeänä hoitomuotona. Ekopsykologiassa ihminen on osa luontoa, mutta luontoyhteys on monilla ihmisillä nykyään heikentynyt. Tästä aiheutuu Salosen mukaan psyykkisiä ongelmia. Tiedä sitten niistä, mutta sen olen huomannut, että jos oleilen paljon luonnon helmassa kuten maalla, näen silmät sulkiessani kaiken laisia kasvinkuvatuksia ja pörriäisiä. Sen sijaan, jos nyt tätä kirjoittaessani suljen silmäni, näen epämääräisiä hahmotelmia webbikamerasta, muistilapuista ja tekstiriveistä. Oli psyykkisiä ongelmia tai ei, mielestäni on mukavampi katsella tuulessa heiluvia heinänkorsia kuin työpöydällä odottavia paperipinoja.

Salosen mukaan jo pieni viite luonnosta, kuten
työpöydällä oleva kuva luontomaisemasta, auttaa palauttamaan yhteyttä luontoon. Kuinkahan vahingollinen psyykelleni mahtaa olla edessäni oleva kortti, jossa sammakko on lasipullon sisällä ja nähdäkseni koettaa kiivetä sieltä pois?

Toivottavasti Sinä, arvoisa lukija, pääset pian pois koneelta ja luonnon helmaan. Ei siellä kauaa tarvitse viipyä, niin yhteys tulee takaisin. Siitä pitävät vuorollaan huolen polttava aurinko, inisevät hyttyset ja ympärillä pörräävät paarmat. Leppoisia hetkiä!

keskiviikko 2. elokuuta 2006

Hiukan enemmän

Katson aiheelliseksi mainita joitakin asioita lisää edellisen kirjoitukseni jälkeen.

Blogit ovat muotia, ne ovat pop. Minä tahdon pysyä kehityksen kärryillä ja siksi perustin oman blogin. Valitettavasti se vaikuttaa koko lähipiiriini. Aion nimittäin julkaista asioita, joihin yksityisoikeutta ei ole kenelläkään: ajatuksiani. Usein ajatukset liittyvät ihmisiin, paikkoihin tai uutisiin, joita tapaan, kuulen ja näen. Lähipiiriäni tapaan erityisen paljon, joten etenkin siihen kuuluvat henkilöt saavat nauttia (tai vaihtoehtoisesti kärsiä) saamastaan julkisuudesta.

Joutessani käpistelin hiukan blogini ulkoasua. Tykkään käyttää blogista puhuessani muotoa "blogini", koska blogit mielletään yleisesti melko henkilökohtaiseksi asiaksi. Ettei kukaan erehdy luulemaan, että olisin muokkaillut hänen blogiaan, on huomaavaista ilmoittaa, että koskin ainoastaan oman blogini ulkoasuun.

Lähipiirini nuorimmat odottavat päivähoidossa äitiä, joten jätän jutustelun tällä erää tähän.