Tule joulu kultainen

Olen valmis, joulu saa tulla. Vielä on paljon puuhaa, mutta mukavaa sellaista. Mielessä on lepo, iloinen yhdessäolo rakkaiden kanssa.

En olisi uskonut, että kiireisten työviikkojen jälkeen pääsisi tällaiseen seesteyden tilaan, mutta näin se vain on. En jaksa enää stressata joulusta, kun stressiä on takana jo niin paljon. Hyvä näin. Joulu on sentään jonkinlainen rauhan juhla.

Siispä rauhallista joulua ihan kaikille!

Toivotteleepi
Leena, joka ottaa nyt piuhat seinästä ja vetäytyy lepoon

Alive

Hengissä ollaan. Ehkä tästä on tarpeen ilmoittaa.

Kiire, kiire, kiire, kiire, kiire, kiire, kiiiireee

(Tarkkaa notaatiota otsikon sävelkululle on hankala antaa näin netitse.)

Suoraan sanottuna: tämä on hirveää. Viime viikot ovat olleet yhtä kilpajuoksua ajan kanssa. En olisi uskonut syksyllä ajautuvani vielä tähän jamaan. Katsokaa nyt, kuvituskin suoraan clipartista!

Niin se nyt vain on. Siis kiire. Jos tästä viikosta selviän hengissä, on paljon voitettu.

Ja silti oli aikaa avautua tänne.

Tympeä joulukuu

En aio valittaa siitä, miten masentavaa on, kun lähestytään joulukuun puoliväliä ja taivaalta tulee vettä kuin aisaa. Vähemmästäkin painuu mieli maahan ja alkaa kaikenpäiväinen kiire nujertaa naista hyvää tahtia.

Taisin silti valittaa?

Aamun ruuhkassa totesin perillisilleni, että ette taida päästä tänään pihalle. Siihen vaadittiin tarkennusta, joten sanoin, että kun on näin karsee keli. Vanhempi ääni takapenkiltä kysyi vähän asenteellisesti: "Äiti, mikä tässä kelissä on niin karseeta?"

Vuodenaika?

Mainostuksen mahtava voima

Tein sen.

Ilmoitin itsestäni. Tarkemmin määriteltynä blogistani. Nyt se löytyy täältä. En sen tarkemmin ajatellut listan mainosarvoa, mutta ajattelin, että nyt on aika virallistaa bloggaamiseni.

Tänään sain kohottaa maljan (tai ei minulla mitään maljaa ole, muutama Mynthon-pastilli vain), sillä Sitemeter kertoo, että blogini vierasmäärä (mittarin lisäyksen jälkeen tosin) on ylittänyt 100 kävijän rajapyykin! \o/

Ilmiannon tein keskiviikkona 29.11. ja vaikutus oli odottamaton: normaalin päivittäisen kävijämäärän sijaan, joka on about 3 latausta, jo pelkästään keskiviikkona latauksia oli 16! Näistä peräti kaksi oli muualta kuin blogilistan kautta tapahtuneita sisääntuloja.

Onnittelen sadatta kävijää kahvikupposella ja suklaakaramellilla, koskapa olen melkoisen varma, kuka hän on ollut. Voittaja löytää työpöydältään voittokupongin. Taidanpa askarrella.

Sen tein.

Arvostettu ammatti

Jatkan pohdintaani ammateista, tällä kertaa ammattiin kohdistuvasta arvostuksesta.

Jo aiemmin syksyllä Tampereella on ollut tilanne, jossa poliiseja tulvii joka kadunkulmassa. Näin jälleen viime päivinä. Havaitsin, että jos sitä sattuu olemaan perillisten kanssa liikenteessä, tulee helposti osoiteltua sinihaalarisia henkilöitä ja arvostusta äänessä todettua: "Katsokaas, poliiseja."

Onko kovin useata tällaista ammattikuntaa, joiden edustajia tuolla tavalla osoitellaan ja olemassaoloa korostetaan? Kuinka moni vanhempi näyttää lapselleen: "Katso, Maija, tuolla menee restonomi (amk)!" Siinäkin tapauksessa, että kyseessä olisi tuttu restonomi (amk), Maijalle luultavasti puhutaan henkilöstä tämän oikealla nimellä tai muulla Maijalle tutummalla termillä, kuten kerhotäti. En kyllä tiedä montaa kerhontätiä, jotka kuuluvat restonomien ammattikuntaan (amk).

<välihuomautus>Mihin väliin tekstissä tuo (amk)-huomautus oikein kuuluisi laittaa? Riittääkö, että sen mainitsee vain tutkintonimikkeen ensimmäisen kerran esiintyessä? Vai täytyykö tuolloin esitellä, että nimikkeestä käytetään myöhemmin lyhennettä, kuten esimerkiksi: tieto- ja viestintätekniikka (TVT). Näyttäisi aika hassulta: restonomi (amk) (restonomi). Tieteellinen teksti on kummallista...</välihuomautus>

Yhtä kaikki. Poliiseja siis vielä arvostetaan. Myös palomiehet saavat osakseen viittomia muiltakin kuin ko. kieltä käyttäviltä. Onko kyse uniformusta? "Katso, Maija, bussikuski!" Ei oikein kuulosta normaalilta.

Ovatko siis poliisit, palomiehet ja ambulanssinkuljettajat (ehkä myös sotilaat?) sankareita ja tämän vuoksi saavat osakseen muilta ammattikunnilta poissuljettua huomiota?

Jaa mutta sitten on vielä kaivurit sekä muut työkoneet ja erikoisajoneuvot...

Ammatillinen identiteetti

Ruokapöytäkeskustelussa kolleega tiedusteli koulutustaustaani. Olen tietojenkäsittelyn tradenomi, kävi ilmi. Kolleega ihmetteli, mitä eroa on tradenomeilla, jotka tietojenkäsittelevät ja samalla alalla puuhastelevilla insinööreillä. En osaa vieläkään vastata.

Ainakin tradenomeilla opintoihin sisältyy enemmän liiketoimintaan liittyviä kursseja kuin insinööreillä. En silti koe olevani mikään businesihminen. "Oletko sitten enemmän tradenomi, vai insinööri?" jatkoi kolleega kyselyään. Vastasin, että taidan olla humanistinen insinööri (hum. ins.).

Tämä keskustelu sai minut todella pohtimaan sitä, miten ammatillinen identiteetti rakentuu. Olen opiskellut liiketalouden parissa, työskennellyt koulutusorganisaatiossa ja samalla seikkaillut insinöörien keskuudessa. Nämä yhdessä ovat vaikuttaneet identiteetin kehittymiseen, mutta silti tuntuu, etten osaa luokitella itseäni mihinkään ammattiluokkaan.

Viikon kysymys:
- Mitä tulee, kun ryhdytään opettamaan insinöörien alaa liiketalouden koulutusohjelmassa?
- Väliinputoajia.

Sellainen päivä

Elämässä on Sellaisia päiviä. Ominaista niille on, että ainakin osa asioista jättää sujumatta normaalin kaavan mukaan. Yleensä niihin liittyy myös tapahtumia tai asioita, joita ei normaalisti tule kokeneeksi. Ja lopuksi jokin asia vielä kruunaa Sellaisen päivän.

Tänään oli yksi Sellainen päivä. Valitettavasti Se ei ollut positiivista. Aamulla sain auton ihanasti aivan työpaikan oven viereen parkkiin. Seuraavaksi huomasin, että työavaimet olivat jääneet kotiin. Tämän vuoksi jouduin kiertämään koko kampuksen päästäkseni työhuoneelleni vain todetakseni, ettei kukaan kolleegoistani ollut vielä tullut töihin päästääkseen minua sisälle. Asia ei kasvanut sen suuremmaksi. Työkaverit saapuivat aikaanaan.

Kiireinen työpäivä ei sinällään tuottanut yllätyksiä. Töiden jälkeen odottelin jonkin aikaa bussilla saapuvaa sukulaista. Kyttäsin autossa bussipysäkin lähellä olevalla parkkipaikalla. Parkkipaikka kuului varsin viihtyisälle puutaloyhtiölle. Tilaa oli yllin kyllin, eikä pysäköintikieltoa saati pysähtymiskieltoa missään. Tiedostin, että tyhjäkäytin autoani taloyhtiön asukkaille varatussa parkkiruudussa, mutta aikomukseni ei ollut jäädä ruutuun ikuisiksi ajoiksi. Sitä paitsi uskoin vakaasti voivani väistää, mikäli ruudun omistaja olisi sattunut paikalle.

Ei sattunut, mutta sen sijaan sukulaistani ennen bussilla paikalle saapunut täti-ihminen koki velvollisuudekseen tulla nenäänsä nyrpistäen toteamaan: "Nämä paikat on varattu taloyhtiön käyttöön." Kohteliaasti vastasin, ettei aikomukseni ollut pysäköidä sen hetkiseen sijaintiini. Vastaukseksi sain perin tamperelaisen tokaisun: "Niin ihan tiaroks vaan, ettei kannattais pysährellä." Tästä tulkitsin, että täti-ihmisen mielestä pihassa pysähtyminen oli kiellettyä. Oli liikennemerkkejä tai ei, tädin sana oli laki. Hetkisen harmista pihistyäni siirryin tiensyrjään jatkamaan odottelua. (Tietenkään en siirtynyt saman tien, ettei täti olisi saanut erävoittoa.)

Parkkiepisodin jälkeen suuntana oli kauppa. Reissu sujui hyvin, mutta Sellainen päivä sai jatkoa, kun huomasin kassojen jälkeen olevani jumissa: edessäni oli kahden ostoskärryn muodostama sola, josta en suin surminkaan olisi mahtunut pujahtamaan ilman suurta rohkeutta. Huolimatta aiemmin saamastani tylystä kohtelusta (ei kaupassa, vaan ruudussa), rohkaisin mieleni ja ehdotin toisen kärryn omistajalle, josko kärryä voisi hiukan siirtää. Seuraus oli miellyttävä. Omistaja nyökkäsi hymyillen, tai mistä minä tiedän, kun hän oli minuun nähden selin ja heilui tavaroitaan pakatessaan muutenkin, mutta yhtä kaikki hän siirsi kärryjä hiukan. Ehdin jo ajatella, että sehän meni hyvin. Sitten huomasin, että solan toinen osapuoli lähti tismalleen samaan aikaan liikkeelle kuin suoritin ohituksen ja alkoi sinnikkäästi kiilata minua kohti. Minä pidin pintani ja rynnistin ulko-ovelle ennen häntä. (Olisittepa nähneet päättäväisen ilmeeni!)

Tuo kruunasi Sellaisen päivän. Tavallisena päivänä tuskin olisin kiinnittänyt moiseen mitään huomiota, mutta nyt muiden asioiden aiheuttaman ketjun jatkeena ja voitoistani huolimatta tapahtuma lisäsi harmia ja sai minut tuntemaan itseni Vähäpätöiseksi ja Ylimääräiseksi. Loppuillan pysyttelin kotona ja katsoin Disneyn Kaunottaren ja Hirviön.

Neuroottista elämää

Otsikko sopii huonosti tekstikokonaisuuteen, mutta viittaan sillä blogiaktiivisuuteeni. Se on kärsinyt, koska olen ollut aikeissa kirjoittaa matkastani Suureen Maailmaan, mutten ole saanut aikaiseksi. Tuon aiheen jälkeen mieleeni on tullut monta uutta syytä blogata, mutta en ole voinut kirjoittaa uusista aiheista, ennen kuin olen purkanut vanhat ajatukset kirjalliseen muotoon. Neuroosi?

Yhtä kaikki, nyt iskin taas sormeni näppäimistölle. Edellisen merkinnän jälkeen on tapahtunut ainakin:

• kävin Englannissa
• Tampere United voitti mestaruuden
  
• talvi tuli

Eipä tuosta vielä oikein listaksi taida olla. Ainakaan luetelman kohdat eivät ole keskenään saman arvoisia. Totta puhuen en esimerkiksi TamUn menestyksestä tietäisi tuon taivaallista, ellen olisi sattunut vanhempieni luona selaamaan urheilukanavaa vahingossa.

Ehkä merkittävin luetelman tapahtumista on käyntini ulkomailla. En ole nimittäin tehnyt moista vuosikausiin. Britteinsaarilla en ole tainnut poiketa kuunaan.

Kokemus oli mukava. Olin epäilyttävän näköinen ja jouduin heti Helsingissä turvatarkastettavaksi. En jäänyt kiinni.

Oxford oli hieno. Tykkäsin. Heathrow oli suuri ja palatessa Helsingin kone myöhässä. Läppärilaukku joutui ruumaan, mutta onneksi kone mahtui käsimatkatavaroihin. Ruumassa olleet matkatavarat tulivat kotiin vasta seuraavana päivänä. Säästyinpä kantamiselta. Matkustaminen oli kivaa ja voisin kokeilla toistekin. (Tässä mainittakoon, että myös konferenssi oli erittäin antoisa. Suosittelen.)

Talvikin on ihana! Tänään paistaa aurinko ja pakkasta on sopivasti. Loistava keli nousta hevosen selkään.

Autoilu talvella on oma lukunsa. Tähän mennessä katastrofeilta on kuitenkin vältytty. Sisätilanlämmitin olisi kyllä kiva. Pitää ottaa yhteyttä asentajaan.

Syystä että bloggaaminen on viime aikoina jäänyt vähemmälle, on ajatuksia vaikea koota ja pitää koossa. Siksipä vaikenen ja totean, että ihmiselämä on arvaamaton: koskaan ei tiedä.

Aikakäsitys

Jo jonkin aikaa on allekirjoittaneen pitänyt kirjoittaa kiireestä ja niukasta vapaa-ajasta. Syy kirjoittamisen viivästymiseen on yksinkertainen: en ole ehtinyt.

Yleisesti tunnustettu asia on, että nykyihmisellä on kiire. Kiire on ihan joka puolella läsnä. Itselläni kaava menee kuta kuinkin näin:

• Aamulla on kiire töihin.
• Töissä on kiire palaveriin.
• Töistä on kiire hakemaan lapsia hoidosta.
• Sitten on kiire kaupan kautta kotiin, että ehtii saada ruuan pöytään, ennen kuin lapset ovat nälästä kiukkuisia kuin ampiaiset.
• Toisinaan seuraavaksi on kiire harrastuksiin ja sieltä taas takaisin kotiin, että ehtii vielä nähdä lapset, ennen kuin ovat nukkumassa.
• Kun lapset on saatu onnellisesti unten maille, onkin itsellä jo kiire nukkumaan, että jaksaa taas aloittaa saman rumban alusta.

Tiedän, kuulostaa kauhealta. Sitä se onkin, ellei missään välissä ehdi hengähtää.

Kiireeseen voi olla monenlaisia syitä. Joku haalii kalenterinsa yksinkertaisesti liian täyteen, toinen taas jättää asioihin ryhtymiset aina viime tippaan. Itse veikkaan kuuluvani jälkimmäiseen ryhmään. Paremmalla aikatauluttamisella ei kiirettä varmaankaan pääsisi syntymään. On oikeasti rasittavaa olla "aina myöhässä joka paikasta". Myöhästymisen ei tarvitse edes olla todellista, vaan ajatus siitä, että joutuu siirtymään paikasta tai asiasta toiseen kiireellä, on rasittavaa.

Läheisesti kiireeseen ja myöhästelyyn liittyy optimistinen aikakäsitys. Se on tavallaan sukua perinteisille lineaariselle ja sykliselle aikakäsitykselle. Toisaalta luulen, että kannatti ihminen kumpaa suuntausta tahansa, optimistinen aikakäsitys saattaa muodostua ongelmaksi.

Keksimme termin, kun istuimme erään työprojektin päätöspalaverissa hienossa ravintolassa. En ollut muistanut ajoissa peruuttaa ratsastustuntiani, joka sijoittui ajallisesti kolme tuntia ravintolaillan alkamisen jälkeen. Käytännössä minun täytyi palaveerata ja syödä kolmen ruokalajin illallinen (kaikessa rauhassa tietenkin, koska ei olisi ollut korrektia hoputtaa kanssasyöjiä) kahdessa tunnissa ja tämän jälkeen ajaa talla pohjassa naapurikuntaan ja vaihtaa vaatetus samalla.

Kyydissäni naapurikuntaan tuli myös samaisessa palaverissa ollut ystäväni, jonka kanssa optimistisen aikakäsityksen termi syntyi. Asia nousi esille, kun ohitustieltä nousevassa rampissa vedin hurjaa kyytiä takkia ja paitaa päältäni ja rampin jälkeen olevissa liikennevaloissa pujottelin urheilupaitaa ylleni – turvavyö kiinni tietenkin. Ehdin kuin ehdinkin lopulta hyppäämään karvaooppelin kyytiin viime hetkellä.

Tämä kokemus oli aika opettavainen. Sanapari "optimistinen aikakäsitys" häivähtää mielessäni joka kerta, kun suunnittelen aikataulujani. Siitä huolimatta törmään kiireeseen päivittäin. Ehkä minä kuitenkin jonakin päivänä opin?

Melkein vankilassa

Nyt se tapahtui. Jouduin vankilaan – melkein. Sieluni silmin näin perheeni allapäin tapaamassa minua muovisen ikkunan takaa. Tiedäthän, sellaisessa kopissa, jossa toinen istuu pleksin takana ja puhelinluurin välityksellä saadaan ääni kulkemaan seinän toiselle puolelle.

Mitenhän muuten on, olisinko niin kieromielinen, etten nostaisikaan luuria? Ajattele, miten herkullinen tilanne: joku on tullut tapaamaan sinua ja on siinä aivan lähellä, mutta kuitenkin niin kaukana. Hän yrittää sanoa sinulle jotakin, muttei tietenkään saa ääntään kuuluville, ellet itse nosta kuuloketta kuullaksesi. Siinä hän yrittää, sinä et vastaa, eikä hän tietenkään voi asialle mitään. Lopulta, kun vieraisille tullut henkilö hermostuu ja alkaa paukuttaa pleksiä, vartijat tulevat ja pidättävät hänet. Lopulta hän saa äänensä kuuluville – viereisestä sellistä.

Mutta siihen minun tapaukseeni... Ajelin siis Atalassa kohti anoppilaa. Mainittakoon, että olen samaista reittiä ajanut monet kerrat aiemminkin. Nopeuteni oli juuri kohdallaan enkä osannut lainkaan aavistaa piakkoin rikkovani liikennesääntöjä. Pysähdyin kääntyäkseni T-risteyksessä vasemmalle. Ajoin siis T:n toisesta sakarasta, joten vaihtoehtoina olisi ollut ajaa suoraan tai kääntyä vasemmalle. Tarpeeni kohdistui vasemmalle kääntyvään tiehen ja jouduin tietenkin pysähtymään odottamaan kääntymisvuoroa. Tie oli tuohon aikaan melko vilkas ja jouduin ylittämään vastaantulijoiden kaistan.

Siinä odotellessani pistin merkille, että vastaan tulevassa autojonossa on myös poliisiauto. Kunniallinen kansalainen kun olen, poliisiauton näkeminen sai aikaan reaktion: "nopeus, turvavyö, valot, hyvä ryhti." Tällä kertaa missään ei voinut olla vikaa, koska olin muistanut myös laittaa vilkun päälle ja vieläpä oikeaan suuntaan. Minä odottelin siis kaikessa rauhassa. Poliisiauton mennessä ohitseni näin, kuinka autoa ajanut poliisi heristi minulle sormeaan!

Koskapa en milloinkaan ole ottanut yhteen virkavallan kanssa, tämä sormen heristäminen oli kuin raipparangastus lainkuuliaiselle sydämelleni. Perin hämmentyneessä olotilassa ajoin määränpäähäni pohtien, mikä oli voinut mennä vikaan. Olen pohdinnoissani päätynyt seuraavanlaiseen lopputulokseen: minun olisi tuossa risteyksessä pitänyt pysähtyä odottamaan kääntymisvuoroa ehdottomasti ennen suojatietä, eikä sen jälkeen. Jälkeenpäin ajatellen tuo on itsestäänselvä asia. Siinähän minä vilkuttelin vasemmalle keskellä risteystä. Ei ole kumma, jos poliisi vilkuttelee takaisin.

Yhtä kaikki, matka jatkui turvallisesti ja minä olin kokemuksen rikkaampi.

Omenoissa piilee onni

Omenakausi on parhaimmillaan. Hienoa! Omenat ovat terveellisiä ja näppäriä ottaa välipalaksi. Asiasta tekee hankalan se, etten ole niin hirmuisen ihastunut tuoreisiin omenoihin, mikäli ne ovat vielä hiukan liian happamia. Jatkojalostuksen huono puoli on se, että useimmiten omenasta jalostetaan jotakin ei-niin-terveellistä tavaraa, kuten omenahilloa (kiloittain sokeria), uuniomenoita (sokerin lisäksi voita) tai omenapiirakkaa (voi, sokeri, kerma ja rahka). Ainakin meidän perheessämme syyskauteen sijoittuu kummallinen leipomuspiikki.

Palatakseni omenain hyviin puoliin, aina syntyy omenajätettä. Tässä tarkoitan jätteellä sellaisia omenoita, jotka eivät nirppanokkaisille ihmisille (koko länsimainen ökykansa) käy ravinnoksi. Niinpä hevoiset – eläimistä jaloimmat – viettävät kissanpäiviä syysaikaan saadessaan ihmiskunnalle kelpaamattomia herkkuja ruoka-astioihinsa. Tähän herkutteluun lukeutuvat myös porkkanat, jotka ovat väärän mallisia kaupan vihannesosastolle.

Myös hillo- ja mehumarkkinat kotitalouksissa hyödyntävät tehokkaasti hiukan epäilyttävän näköisiä hedelmiä, mutta varmasti myös moni kaupunkilainen (jolla ei ole hevosia naapurustossa) ajattelemattomuuksissaan heittää ruhjoutuneet, mutta terveet omenat biojätteeseen tai pahimmassa tapauksessa roskakoriin. Tekeeköhän kukaan tässä yhteiskunnassa minkäänlaista kampanjointia vajavaisten puutarhatuotteiden hyötykäytön puolesta? Syytä olisi, sillä omakotialueilla kierrellessä näkee hurjat määrät maahan tippuneita hedelmiä, joille tallikansa löytäisi käyttöä kyllä.

Ugh, olen paasannut.

Post script
Oi onnettomuutta, jos ryhtyy kirjailemaan silloin kun ei pitäisi...

KrhÖH!

Se on täällä.

Loppuviikosta kurkkua hiukan kutitteli ja aamu aamulta Se muuttui vain kiusallisemmaksi. Viime yönä Se siirtyi nenään. Nyt olen tukossa ja Se pyrkii nenästä pihalle.

Olen saanut syysflunssan.

Maltti on valttia

Uhhh... Huomaan, että olen todellakin urheiluhullu, sanan varsinaisessa merkityksessä. Sunnuntaina päätin lähteä lenkille. Taustoja selvittääkseni lienee paikallaan kertoa, että aiempi (=alkukesästä laskien, kun sain uudet juoksukengät) lenkkeilyurani on rajoittunut kahteen lenkkiin: ensimmäisen hölkötin ennen juhannusta, toisen viikko sitten. Molemmilla kerroilla ajatuksenani oli kiertää läheinen Mannerheimin kallion lenkki. Ensimmäisellä kerralla eksyin ja kiersin koko Leinola–Linnainmaa -kompleksin, toisella kerralla löysin sen etsimäni 4 km lenkin.

Jälkimmäinen, onnistunut lenkki oli siis viikko sitten sunnuntaina, kun isännyys poti vielä maratonin aiheuttamaa kankeutta. Lenkistä jäi hyvä olo, eikä se totta puhuen edes tuntunut missään. Niinpä ajattelin viime sunnuntaina, että taitaa olla aika siirtyä pidempiin juoksuihin. Het' kerta heitolla nykäisin Holvasti–Atalan ympärijuoksun (n. 8,5 km) ja koskapa en malttanut olla perheestäni erossa kovin kauaa, tähtäsin tunnin aikaan. Tästä seurasi se, että keskisyke oli matkalla 164.

S-Marketin kohdalla piti heittää pari mielialanappia (=Siripiri) poskeen ja ajattelin, että oikaisen Mäentakusenkadun kautta. Glukoosin vaikutuksen alaisena tein kuitenkin ratkaisuni ja jatkoin liikennevaloista suoraan sen sijaan, että olisin valinnut lyhemmän reitin oikealle. Juoksu kulki ja otinpa vielä parinsadan metrin loppukirinkin. Olo oli varsin mainio illalla.

Ettei tekoni kuulostaisi liian sankarilliselta, palataanpa hetkeksi tämän blogimerkinnän alkuun: "Uhhh..." Miksei kukaan kertonut, että juokseminen sattuu jälkikäteen?! Vaikka sunnuntaina olo oli hyvä, niin aamu aamulta jalat ovat vain kipeämmät. Ei auta venyttely, ei auta Ice Power. Tänään aion kyllä kipujani uhmaten suunnata salille, koska elän vakaasti siinä uskossa, että liikunnan aiheuttama kangistuminen on pahin tuskan aiheuttaja. Pieni verryttely tekee varmaankin hyvää. Tässä välissä on mainittava, etten ikimaailmassa menisi sykejumppaan tässä tilassa, ellen olisi maksanut salijäsenyydestäni puoltasataa euroa tältä kuukaudelta!

Maratoonarin urani etenee siis hiljalleen askel askeleelta. Taidan ottaa vaarin Juoksija-lehden neuvoista: maltillisuus on valttia kestävyystreenissä. Vetojakin pitää tehdä, mutta ne eivät saa olla liian rankkoja (juu, ja 8 km veto on liian rankka henkilölle, joka on tosissaan lenkkeillyt kahdesti eläessään).

Täytynee myös laittaa itsensä unikouluun. Kuulemma alkuun pitäisi mennä joka ilta nukkumaan siten, että on mahdollisuus nukkua seuraavat kymmenen tuntia. Vaatii unikoulu pientä uudelleenorganisointia: joka ilta näyttää kännykän herätyskello jotain sen tapaista, että 7 tuntia 23 minuuttia herätykseen. Yleensä tämän jälkeen jään vielä koukkuun johonkin hömppäromaaniin, joten kymmenen tunnin yöunet ovat haave vain...

Ugh, olen puhunut. "Pieni ankan poikanen..."

Urheiluhullu

Håppsan! Huomasin, että minusta on tullut urheiluhullu. Lauantain maratonin jälkeen päätin ryhtyä urheilemaan. Siitä kai pitäisi kirjoittaa sana jos toinenkin myös tänne. Eikös blogeihin ole tapana kirjoittaa laajalti omasta elämästä?

Kuten mainittu, olen päättänyt ryhtyä maratonariksi (ruotsalaisittain lausutaan maratuunare, ei kuitenkaan tunari). Aikamoinen elämänmullistus henkilöltä, joka istuu päivät pääksytysten tietokoneella ja sai työpaikan virkistyspäivän kuntotestissä tuomion: peruskunto ja kaikki muukin kunto 2 poäng / 5! Ehkä se osaltaan auttaa pitämään sisua yllä. Ainakin se on saanut minut pohtimaan urheilun tärkeyttä ja omaa urheiluharrastustani paremmin. Hyvä juttu, sano Pikku-Tuppu, paita paloi ja housut jäi.

Nyt huomaan, että olen urheillut. Tänään on lepopäivä, mikä ei vähiten johdu siitä, että käsissä tuntuu eilinen hauispumppi joka ikinen kerta, kun ojennan kättäni tavoittaakseni jotakin. Toisaalta olen kuullut, että ylikunto on vaarallinen juttu. Kuulostaa tavoiteltavalta asialta, mutta ei kuulemma sitä ole. (Edellä esimerkki arveluttavasta linkittämisestä: miten kuulemma liittyy ylikuntoon?)

Ylikuntoa tai ei, rakkaimmista harrastuksista en tingi. Vaikka siis jalat olivat perunamuussia sunnuntaisen, tiistaisen ja keskiviikkoaamuisen urhistelun jälkeen, päätin kuitenkin suunnata tallille. Olen näemmä kokonaan unohtanut kertoa kestosuosikistani – ratsastuksesta.

Minä siis ratsastan. Olen ratsastanut niin kauan kuin muistan. Paitsi välillä. Vain teiniys ja äitiys ovat aiheuttaneet taukoja harrastukseen, joka kylläkin jatkui unissani koko tauon ajan. Onnekseni olen löytänyt harrastuspaikakseni todella, siis Todella Hyvän tallin. Linkki löytyy oikean reunan valikosta.

Sain eilen mukaani huippukuvaaja Ritala-Mäkisen, joka sai todella talletettua kameraan, kuinka mukava harrastus ratsastus onkaan – sekä ratsastajasta että ratsusta.

Tosiasia on, että olen huomannut muotoutuneeni aikamoiseksi säheltäjäksi hevosen selässä tässä kesän aikana. Keväällä olin päässyt vihdoin jyvälle siitä, miten karvaooppelin selässä tulisi käyttäytyä, mutta viime aikoina huomaan tekeväni siellä jos jonkinmoista jumppaliikettä väärällä hetkellä. Alla esimerkki.

Selvästikään saman päivän aikana ei pitäisi harrastaa BodyPumpia ja ratsastusta. How ever, olen tullut siihen tulokseen, että on Erittäin Hyödyllistä ratstastaa kuvassa olevan Miran kaltaisilla nuorikoilla, jotka uhmaiässään eivät anna ratsastajalle mitään anteeksi. Toisin sanoen, ellen tee itse asioita oikein, ei heppakaan tee. Opettavaista.

Nyt joku kysyy, että mikä tuossa sitten loppujen lopuksi viehättää. Etkö tiedä? En minäkään. Kukaan ei tiedä.

Juokse, poika, juokse!

Lauantaiaamuna ajelimme armaaseen pääkaupunkiimme, kuten moni muukin suomalainen ja jopa ulkomaalainenkin. Heistä suuri osa oli varmasti suunnanut kulkunsa Helsinkiin jo edeltävinä päivinä. Kansanjoukon aikomuksena oli juosta pitkin kaupungin katuja reilun 42 kilometrin verran.

Kokoonnuimme Stadionille ja ehdimme katsoa Disney Minimaratonin 13-vuotiaiden maaliintulon. Heti kohta tämän jälkeen aikuisten maratonin joukkoja alettiin hätistellä viheriölle alkujumppaa varten. Seurueemme juoksijat tekivät Valinnan ja jäivät istumaan stadionin katsomoon hörpiskelemään urheilujuomaa.

Hard rock hallelujah:n jälkeen jumppaa ohjannut täti kuulutti vielä, että huomaavathan kaikki osallistujat, että kisakassissa ollut jäätee on tiivistettä, eikä sitä kannata juoda sellaisenaan. Seurueemme veteraani (M50) oli aamutuimaan siemaissut pullollisen jääteetiivistettä ja kertoi, että oli se kyllä ollut hiukan karvasta. Myöhemmin saimme huomata, että jäätee antaa siivet: juoksu kulki ja matka taittui 20 minuuttia aiottua aikaa sutjakammin.

Lähtö tapahtui siinä kolmen tietämillä jonkin sortin seremonian siivittämänä. Veikko Ahvenainen (harmonikkamestari) oli säveltänyt HCM:lle serenadin, jonka kuultuamme juontaja totesi, että se tuli suoraan sydämestä ja hanurista. Lisää lapsuksista voit lukea täältä.

Lähtijät asettuivat lähtöviivalle. Ilmassa oli suuren urheilujuhlan tuntua. Lähtölaukauksen pamahdettua puolenkymmentätuhatta lähtijää pinkaisi vauhtiin. Viiden tunnin jänikset yhytettyämme asetimme kamerat tanaan ja koetimme saada urhei(levi)sta omaisistamme huippukuvia. On muuten hankalaa pitää kannustuskylttiä (GO, GO, HEKA, GO!) ja kameraa yhtä aikaa kädessä sekä samalla hiukan huiskuttaa, vislata ja huutaa kannustushuutoja. Kuvista näkee, että tähtäys ja tarkennus eivät ihan ole osuneet kohdalleen...

Lähdön jälkeen kannustusjoukot kävelivät nelisen tuntia kaupungilla sekä kävivät PizzaHutissa siinä puolentoista tunnin paikkeilla. Aina välillä poikettiin tervehtimässä juoksijoita ja täydentämässä geelivarastoja. Täydellä vatsalla oli hyvä kannustaa, joskin keskustan läpi juokseminen oli ehkä hiukan raskaampaa pizza mahassa kuin ilman. Kokonaismatkaa kannustusjoukoille kertyi kaikkiaan seitsemisen kilometriä, joka ei sinällään ole paljoa. Kuitenkin vajaa neljä tuntia jalkojen päällä tuntuu pitkältä ajalta. Jostain syystä maratoonarit eivät ymmärtäneet valitteluamme väsyneistä jaloista. Omituista.

Maalisuoralla luukutettiin, että voittaja ottaa sen kaiken ja tunnelma oli huipussaan. Miinuksena mainittakoon, etten voinutkaan retkahtaa väsyneen mieheni kaulaan onnittelemaan huippusuorituksesta. Näin hänet itse asiassa ensimmäisen kerran vasta autolla, kun lähdimme kotia kohti. Silloin jo suihkunraikas mieheni oli tyytyväinen suoritukseensa ja näyttipä tuota vielä olevan tarmua jalavuissa. Nyt minulla on kotonani ankka – kaikella rakkaudella! :)

---

Hyvä lukija,

lukemalla pienellä painetun tekstin, otat vastaan haasteen juosta kanssani keväällä neljännesmaratonin Likkojen Lenkillä Tampereella. Mikäli siitä selviämme, on edessä HCM 2007. Onnea haasteen vastaanottamisesta!

Tikusta asiaa

Korviini on kantautunut valitteluja siitä, etten ylläpidä blogiani. Kuka tässä kiireessä ehtii? Yleisöä miellyttääkseni päätin kuitenkin tehdä tikusta asiaa, kuten vanha sanonta käy. Toinen hyvä sanonta liittyy silmiin ja tikkuihin, mutten oikein tiedä, miten se tähän yhteyteen sopisi.

Tikku... keppi... kukkakeppi. Olemme töissä käyneet keskustelua siitä, miten toiselle arvoton asia voi olla toiselle korvaamattoman arvokas – tai ainakin lähes. Keskustelu sai potkua kirpputorikulttuurista, johon läheisesti kuuluu se, että henkilö A koettaa päästä itselleen arvottomista rojuista eroon ja henkilö B tekee aarrelöytöjä henkilön A kirpputoripöydästä. (Vaihtoehtoisesti henkilö B voi myös päivitellä pöydän ääressä, kuinka kukaan kehtaa yrittää myydä moista roskaa eteenpäin, mutta se ei ole tämän keskustelun kannalta oleellista.)

Olemme töissä törmänneet konkreettisesti tähän asioiden arvottamiseen. Huoneessamme majailee meille arvokas ja mielestämme tuuhea ja hyvin voiva limoviikuna (Ficus benjamina). Meillä harvakseltaan vierailevat ihmiset sen sijaan luovat kalseita katseita vehreää huonekasviamme kohtaan ja osa sanoo ihan suoraan: "Mikä kaamea kuvatus tuo on?" Tällöin ainakin kolme henkilöä aloittaa samaan hengenvetoon kertomuksen kuvatuksen historiasta.

Tosiasiahan on, että limoviikunamme on kovia kokenut kasvinreppana, jonka olemme pelastaneet viimeiseltä tuomiolta marraskussa 2005. Se löytyi paleltuneena ja ylikasteltuna värjöttelemässä oppilaitoksen takaoven (yhden niistä) vierestä. Koska kukaan ei huolinut nelilehtistä kasvia, me veimme sen ystävällisesti turvaan lämpöiseen ja hiilidioksidipitoiseen työhuoneeseemme.

Nyttemmin viikuna on saanut juurelleen kultaköynnöstä ja kasvattanut itselleen lukuisia uusia oksia ja lehtiä. Meidän silmissämme se siis on kaunis yksilö, jolla on urhea selviytymistarina. Nykyinen työhuoneemme ei enää ole niin subtrooppinen ilmastoltaan, mutta toistaiseksi viikuna on voinut varsin hyvin. Hiukan pelottaa, tuoko viilentynyt ilma sille liiaksi mieleen vanhat kokemukset. Jospa se päättääkin luovuttaa? Ehkäpä sen luottamus ympärillään oleviin ihmisiin on jo kyllin vankka pitääkseen sen elämänhalua yllä.

Mutta siitä tikusta. Limoviikunan toinen puolisko (samassa ruukussa on kaksi vartta) on pysynyt lehdettömänä, mutta mielestämme toimii hyvin tukikeppinä – siis tikkuna. Kävimme keskustelua siitä, miten paljon miellyttävämpi silmälle (ja feng shuille, lausutaan 'fensui') on tuollainen luonnonmukainen tikku kuin jokin muovinen bambujäljitelmä. Vaikka siis viikunaystäväämme joku haukkuisikin kamalaksi kukaksi, me pidämme siitä ja se on tullut jäädäkseen.

Voin sanoa tehneeni tikusta asiaa.

Paluu kaupunkiin

Kävimme viikonloppuna Kannuksessa maalla. Huippua! Säät olivat taas mitä suosiollisimmat ja hermot lepäsivät. Olen ehdottomasti maalaisihminen, vaikka koko ikäni olen kaupungissa asunut. Isänäiti asui maatilalla, kun olin pieni. Kuulemani mukaan olen seissyt navetassa jalat mustanaan kärpäsiä ja huokaillut: "Ihanaa..."

Perjantaina ajelin siis tyttöjen kanssa hirveässä helteessä 350 km / 5 h. Puolen tunnin lepohetken jälkeen sitten 1,5 tunnin ratsastus – helteessä sekin. Jo väsytti illemmalla!

Viikonloppu sujui loistavasti marjoja poimien ja muuten vain ulkoillen. Kaksi päivää kului matkustamiseen, joten jäljelle jäävänä yhtenä päivänä ei mitään kovin speciaalia ehditty touhuamaan. Mukavaa oli silti. Tai ehkä juuri siksi.

Luin kesällä vanhasta Apu-lehdestä ekopsykologi Kirsi Salosesta kertovan jutun. Hän mainostaa luontoa ihmiselle tärkeänä hoitomuotona. Ekopsykologiassa ihminen on osa luontoa, mutta luontoyhteys on monilla ihmisillä nykyään heikentynyt. Tästä aiheutuu Salosen mukaan psyykkisiä ongelmia. Tiedä sitten niistä, mutta sen olen huomannut, että jos oleilen paljon luonnon helmassa kuten maalla, näen silmät sulkiessani kaiken laisia kasvinkuvatuksia ja pörriäisiä. Sen sijaan, jos nyt tätä kirjoittaessani suljen silmäni, näen epämääräisiä hahmotelmia webbikamerasta, muistilapuista ja tekstiriveistä. Oli psyykkisiä ongelmia tai ei, mielestäni on mukavampi katsella tuulessa heiluvia heinänkorsia kuin työpöydällä odottavia paperipinoja.

Salosen mukaan jo pieni viite luonnosta, kuten työpöydällä oleva kuva luontomaisemasta, auttaa palauttamaan yhteyttä luontoon. Kuinkahan vahingollinen psyykelleni mahtaa olla edessäni oleva kortti, jossa sammakko on lasipullon sisällä ja nähdäkseni koettaa kiivetä sieltä pois?

Toivottavasti Sinä, arvoisa lukija, pääset pian pois koneelta ja luonnon helmaan. Ei siellä kauaa tarvitse viipyä, niin yhteys tulee takaisin. Siitä pitävät vuorollaan huolen polttava aurinko, inisevät hyttyset ja ympärillä pörräävät paarmat. Leppoisia hetkiä!

Hiukan enemmän

Katson aiheelliseksi mainita joitakin asioita lisää edellisen kirjoitukseni jälkeen.

Blogit ovat muotia, ne ovat pop. Minä tahdon pysyä kehityksen kärryillä ja siksi perustin oman blogin. Valitettavasti se vaikuttaa koko lähipiiriini. Aion nimittäin julkaista asioita, joihin yksityisoikeutta ei ole kenelläkään: ajatuksiani. Usein ajatukset liittyvät ihmisiin, paikkoihin tai uutisiin, joita tapaan, kuulen ja näen. Lähipiiriäni tapaan erityisen paljon, joten etenkin siihen kuuluvat henkilöt saavat nauttia (tai vaihtoehtoisesti kärsiä) saamastaan julkisuudesta.

Joutessani käpistelin hiukan blogini ulkoasua. Tykkään käyttää blogista puhuessani muotoa "blogini", koska blogit mielletään yleisesti melko henkilökohtaiseksi asiaksi. Ettei kukaan erehdy luulemaan, että olisin muokkaillut hänen blogiaan, on huomaavaista ilmoittaa, että koskin ainoastaan oman blogini ulkoasuun.

Lähipiirini nuorimmat odottavat päivähoidossa äitiä, joten jätän jutustelun tällä erää tähän.

Kuinka kaikki alkoi?

Näin.